Ficcien tunnelma

En ole varmaan ainut, joka on huomannut, että jotkut ihmiset tuntuvat saavan kirjoituksiinsa tunnelatauksen lisäksi myös tunnelmaa.
En nyt ala ficcareita mainita, koska heitä on sen verran paljon nettiuniversumissa, ettei moni minun lisäkseni ole heistä varmaan kuullut.
Mutta kirjoissa, otetaan esimerkiksi Harry Potter. Varmasti monet sen lukeneet ovat huomanneet, että siinä on oma tunnelmansa.
Minä itsekin, joka arvaan Potterien juonen, en pidä Voldesta, koska se on niin täyspahis, rakastan sitä tunnelmaa!
Siksipä, mikä teidän mielestänne on syy siihen, että joissain kirjoituksissa on tunnelmaa?
Minulle tulee ensinnä mieleen:
1. Kuvailu
Potterien kuvailukin on hyvin omanlaistaan. Minä olen huomannut, että yleensä rikas kuvailu tuntuu tuovan tunnelmaa.
Myös tietynlainen kuvailuun sisälle meno lisää mielestäni tunnelmaa. Ääh, tätä on hankala selittää, did anybody understand?

2. Henkilöiden ja juonen sekä miljöön rikkaus
Eikö totta, että pienessä, kotoisessa maalaismökissä on paljon enemmän tunnelmaa, kuin isossa tyhjässä huoneessa?
Kuvailua on mahdoton saada, jos ei ajattele miltä jokin näyttää. Olen huomannut myös, että minuun vetoavat tunnelmaltaan synkät ja hiukan "vinksahtaneet" sekä abstraktit tarinat.
Entä teihin? Mitä mieltä te olette tarinoiden tunnelmasta ja mikä/mitkä on/ovat mielestänne tunnelman luojia?




Toivottavasti tein nyt oikein tämän uuden topicin... Olen surkea aloittamaan mitään! Anteeksi jos tein jotain väärin...

^ Ei huolta, tuo on kaikkien taiteen sääntöjen mukainen aloitus

Jups, tunnelma. Lisäisin edellisiin myös tärkeäksi tekijäksi tarinan tempon. Jotta lukija viihtyy, tarina ei saa mennä liian nopeasti (monet n.fi:n tuoreet ficcarit) eikä liian hitaasti (Tolkien). Pitää pysyä mukana mutta ei saa kyllästyä, you know.

Sitten vielä sanavalinnat (tosin se taitaa kuulua kuvailuun). On sisällöllisesti lähes sama asia puhua "tiilenpunapäisestä ja ilmeettömästä Gaarasta" kuin "verenpunapäisestä ja synkännäköisestä Gaarasta", noin lyhyenä esimerkkinä.

Kyllähän tuo kuvailu sen tarinan luo. Sorrun itsekin nojaamaan välillä liikaa dialogiin, heh taitaisin olla hyvä sarjakuva käsikirjoittaja. Lisäksi dialogi, joka on lajityypilleen ominaista, iskee.

Täytyy näin offtopicina ihmetellä tuota Tolkienin kyykytystä. Jos varsinaista jaanausta haluatte lukea, niin sitten John Steinbeckin "Vihan Hedelmät" on oikein mahtava kirja. Tuskastuin jo toisessa luvussa siihen yksityiskohtaiseen kuvailuun.

[OFF]

Genma, koitin itsekin lukea samaista kirjaa, enkä jaksanut. Luin varmaan puoleenväliin, ja sitten riitti.
Eikä tässä olla Tolkienia mollaamassa. Hänhän on maailman paras kirjailija.
Mutta tyypin kuvailu nyt vaan tapaa mennä aina vähän pitemmän puoleiseksi...

[OFF]
Tunnelman luo mielestäni:

Hyvin kirjoitettu teksti. Kuvailu on loistavaa, tapahtumapaikkaa sekä henkilöitä kuvaillaan tasapuolisesti, eikä pieniäkään yksityiskohtia unohdeta, mutta niihin ei myöskään liiaksi puututa.
Hahmot on rakennettu hyvin, juoni kulkee.

Siinä kai se tunnelma. Silloin kun voin kuvitella esim tuulen hiuksissani ja hiekan allani ficciä lukiessa, tiedän, että ficcari on onnistunut.

Mulle tulee ensimmäisenä tunnelmasta mieleen sanavalinnat. Pehmeät, kauniit sanat luo hennon ja sellasen hienon tunnelman, kun taas karut, kovat sanat tuo sellasen karskin fiiliksen. Sellattii tulee nopeesti mieleen jostain biisistä "Routa raiskaa maan". Tykkään muutenkin kerronnassa sanoissa raiskaus, orjuus ja vastaavat, vaikka ne on sellaisia huonoja juttuja, mutta ne saa siihen tekstiin aivan toisenlaisen kuvan ja ne lisää kielikuvia. Varsinkin tykkään, kun ne yhdistetään hempeitten ja hienojen sanojen kanssa, millon lopputuloksesta tulee erilainen, outo.

Tunnelmaa tuntuu erityisesti vievän eteenpäin sellaiset ylikorostavat, olisko se sana ollu karrikoidut versiot kaikista sanoista. Niin, että sanavalinnoillaan saadaan tunne, että liikaa korostetaan tai hieman paisutellaan, mutta kuitenkin niin, ettei se varsinainen sanoma siellä sanojen takana ole niin korostettu, vaikka itse sanat olisivatkaan.

Tällä hetkellä tulee vain harvoja ficcareita, jotka todella osaa tuoda tunnelmaa tekstiinsä. Kukaan ei tunnu sellattiin edes haluavan kiinnittää huomiota siihen omaan tekstiinsä ja sitten ne hyvät on menettämässä intoaan ja tylsistymässä ficceihin. Kuten Nuti mainitsi niitä alottelevia ficcareita n.fi:ssä, niin ei ne ole ainoita. Monet monia ficcejä kirjottaneet tekee ihan samoja juttuja. Tuntuu kuin kaikkein tärkein asia on julkaista oma teksti ja saada niitä sydämiä sinne kommentteihin ja jos saa yhen hieman negatiivisen kommentin niin siihen loppu kirjottajan taru. Ei ole rahkeita yrittää, kun kerran on epäonnistunut. Kirjottajan pitäis olla itsevarma, itserakas, itsekeskeinen, mutta pitää myös ymmärtää, että minkä takia sanottiin näin ja miten voisi parantaa siitä. Pitää olla halua ja intoa. Ja nyt mä kyllä eksyin ihan aiheesta, mutta on vaan niin tyhmää kun ketään ei oikeesti tunnu kiinnostavan.

En haluaisi mainita ketään kirjottajaa, mutta tais olla finissä niin sellainen kuin Miukeli. Hän osaa yhdistää vanhoja sanontoja yhteen ja luoda niistä uusia, käyttää sanoja uudella tavalla ja ylipäätään saada tekstiin niin outoja ja eriskummallasia vertauksia, ettei mulla olisi tullut sellaisia mieleenkää, mutta sitten siihen tekstiin ne tuntuu sopivan kuin nyrkki silmään. Miukeli on yksiä niistä harvoista kenen teksteissä tunnelma pysyy alusta loppuun (siis ainakin niissä mitä oon lukenu, hirveen aikasta tuotantoa en todellakaan tiedä) ja niihin jää koukkuun oottamaan uusia ihmeellisiä yhdistelmiä. Eikä sitä tule sitten pettymään. Hänen mielikuvituksensa on jotain vain niin upeeta, että oon oikeesti kateellinen.