Kirjoita kuvailu edellisen antamasta aiheesta

Kirjoitusharjoitusten massatuotto jatkuu, toivottavasti joku tulee vielä tekemään näitä :'D Eli eli, kuvailuharjoitusta. Tee edellisen antamasta aiheesta ja kuvaile niin rönsyillen/pelkistetysti/kauniisti/rumasti/pilkullisesti/raidallisesti kuin ikinä lystäät! Halutessasi voit myös arvioida edellisen kirjoittajan tekelettä. Elekää antako liian pitkiä haasteita, jotta toiset jaksavat kirjoittaa sen!

Ensimmäinen haaste olkoon simppeli: Kirjoita tilanteesta, jossa hahmo A lyö hahmoa B niin lujaa että hahmo B rojahtaa maahan tähdet silmissä sinkoillen. Kuvailu hahmon B näkökulmasta. Emotion, emotion!

Nuti kirjoitti: Ensimmäinen haaste olkoon simppeli: Kirjoita tilanteesta, jossa hahmo A lyö hahmoa B niin lujaa että hahmo B rojahtaa maahan tähdet silmissä sinkoillen. Kuvailu hahmon B näkökulmasta. Emotion, emotion!

Los Angeles.
Unelmien kaupunki.
Enkelten kaupunki.

Kelmein katulampuin valaistuilla sivukaduilla tanssiva tuuli heiluttaa mennessään mahonginruskeita hiuksiani, viskoo niitä vuoroin silmille, vuoroin putkeksi pääni taa. Puristan muovipussia kädessäni niin kovaa, että rystyset paistavat valkoisina ihoni läpi.

Minun edessäni ei seiso enkeleitä.
Enkelit eivät pidä käsissään nyrkkirautoja.

Käsi ojennetaan eteenpäin, avonaisena ja itsevarmana.

"Rahat."

Minä avaan suuni, hengitykseni vinkuu ja huuleni ovat kuivat. Silmäilen hermostuneena kolmea miestä edessäni ja jokaisen ruuminrakenteet syöpyvät verkkokalvoilleni. Keskimmäinen, hontelon oloinen ja kasvonsa huivilla peittänyt mies pitelee käsissään pesäpallomailaa. Hänen vasemmalla puolellaan nojaa seinään minua päätä pidempi, hihattomaan pukeutunut kehonrakentaja, jonka hauista kiertävä käärmetatuointi saa päässäni humisemaan. Viimeinen miehistä, se, joka pitää edelleenkin kättään käskevästi koholla, ei jaksa enää odottaa. Säpsähdän, kun hän tarttuu laseihinsa, riisuu ne pois ja sylkäisee eteeni.

"Nähtävästi pelkkä kauniisti pyytäminen ei riitä."

Samassa se tulee. Nyrkki. Otteeni muovipussista herpaantuu ja tomaatit putoavat mätkähtäen katuun.

Päässäni räjähtää laulamaan kirkkokuoro, kun rystyset iskeytyvät kasvoihini. Ave Marian säestämänä nyrkkiraudan kylmä metalli puree tietään ihon läpi, ja kuvotus, silkka puistattava kuvotus valtaa mieleni. Kovaääninen rusahdusten sarja, kasvojani kahtia raastava kipu ja vuolaasti valumaan alkava, lämmin veri kertovat miehen murtaneen nenäni.

Kylmä maa ottaa minut nopeasti syleilyynsä, iskeydyn maahan selkä edellä. Alan hapuilla käsillä kasvojani ja vingahdan terävästi, kun jonkun jalka iskeytyy kylkeeni. Se ei jää viimeiseksi iskuksi. Pimeys nielaisee mieleni, kun silmäni muurautuvat umpeen.

---

Iloisen tekstintuotannon multihuipentuma! :-------D

Seuraavalle kirjoittajalle heitän tällaisen pähkinän ;

Henkilö A avaa silmänsä nukahdettuaan pehmeään sänkyynsä, mutta kohtaakin kotinsa tutun katon sijaan pistävänä paistavan auringon. Hän löytää itsensä makaamasta autiolta preerialta, jossa kaktukset kohoavat ja hiekka on kuumaa jalkojen alla. Kuvailu kaikkitietävän kertojan näkökulmasta.

Hihii, kirjoittamaan!

Mahtavaa kuvailua tekstissäsi. Pidin todella paljon. Ja se kirkkokuoro oli mahti. XD Sait todella hyvin tiivistettyä tunnelman tekstiin!

------------

Hän ei tuntenut pehmeää patjaa allaan, ei untuvapeittoa ympärillään. Tyynykin oli kadonnut, tuoden tilalle jotain kovaa ja pistelevää. Sillä hetkellä vanhus teki yhden johtopäätöksen. Hän ei ollut sängyssään.

Hänen luomensa tuntuivat muurautuneen umpeen. Kaikki näytti hohtavan oranssina, mistä hän saattoi päätellä olevansa kirkkaan valon ympäröimänä. Lopulta, pitkän ponnistelun jälkeen luomet antoivat periksi.

Tämä vanhus oli nähnyt ja kokenut paljon kaikenlaista elämänsä aikana. Hän oli matkustanut pitkin Amerikkaa,joutunut moniin vaaratilanteisiin ja murtanut siinä samalla jalkansakin. Mutta sillä hetkellä mies järkyttyi todella. Mikään hänen kokemansa vaaratilanne tai yllätys ei vetänyt vertoja tälle näylle.

Kuiva aavikko levittäytyi tasaisena kaikkiin suuntiin, minne vanhus käänsi päänsä. Taivas oli kirkkaansininen, mutta aurinko, se vasta kirkas olikin. Tuo suuri tulipallo paahtoi armotta miehen puolikuollutta ruumista. Hän pelkäsi huuliensa ropisevan pois kuin kuiva hiekka. Hänen suunsa oli kuiva ja kieli kuin hiekkapaperia. Kehon paljaita osia kuumotti ja iho oli palanut jo monesta kohtaa.

Kuuma, halkeillut maa tuntui vanhuksen alla kovana kuin kivi, ja pienet kivet pistelivät hänen paljaita jalkojaan. Hengitys rahisi päästessään ulos vanhuksen kuivasta suusta. Hänen mielensä alkoi sumentua, aavikko pyöri miehen väsyneissä silmissä. Kuumuus sekoittui yhtäkkiseen rauhan tunteeseen, kirkas aurinko tuntui katoavan sumuverhon taakse.

"Tässäkö tämä nyt sitten oli?" mies kysyi itseltään, vaipuen sitten suloiseen pimeyteen.

-------------

Aika rändöömiä. XD Noniin, seuraava aihe:

Henkilö A on päätynyt jumittuneeseen hissiin itsetuhoisen lapsen kanssa. Kuvaile henkilön A näkökulmasta minä-kertojalla korostaen tämän tuntemuksia tilanteesta.

Sotkenpa minäkin lusikkani tähän mukaan!

Oikein mukavo kuvailu tuo siun pätkäsi, Horaaneko, ainoat valitukset taitavat tulla satunnaisista (luultavasti hajamielisyyden vuoksi tulleista) pikkuvirheistä, mutta ne eivät olekaan tämän harjoituksen pääseikkoja Hianoa työtä, olisin imeytynyt tunnelmaan (ukkelin tiedottomuuteen) aivan täysin ellen olisi jo tiennyt ennalta, mitä tuleman piti.

Muttamutta, minun hukini. En tässä rupea tarkistelemaan, mitä tarkalleen ottaen tarkoitat "itsetuhoisella lapsella", mutta laitan sentään jotain. En ole myöskään koskaan ollut jumittuneessa hississä, joten joudun vähän soveltamaan omaa vajaata tietämystäni asiasta :'D Lisäksi, puhekielivaroitus etukäteen!

***

"Maija-Maija-Maija! Mä haluun painaa hissin nappia, jooko? Älä paina ennen mua! Mun vuoro!"
"...joo joo..."

Tavallaan kadehdin tuollaisia pieniä, alle kouluikäisiä lapsia, jotka kokivat valtaisiaa iloa jo siitä, että saivat painaa ensimmäisenä hissin nappia ja kutsua taikakorin alas korkeuksista. Tai mitä kadehdittavaa siinä oikeastaan oli? Yhtä laillahan päivä oli pilalla, jos ilkeä lapsenvahti uskalsi painaa nappia ennen vahdittavaansa, niin kuin oli käynyt supermarkettiin mentäessä. Päivän pilallemeno oli onneksi kestänyt vain noin kaksikymmentä minuuttia, kun olin saanut suostuteltua lattialla kierivälle pikku Veeralle, että sitten kaikissa muissa hisseissä tämän reissun aikana hän sitten saisi painaa hissin kutsunappia.

Onneksi nyt oltiin pian Veeran kotona, ja siellä vietettäisiin leffailta. Sitä vartenhan me kävimme kaupungilla: vuokrasimme dvd:n ja ostimme herkuteltavaa, kaikki Veeran äitikullan omasta pussista. Tai no, mitäpä väsynyt vanhempi ei tekisi saadakseen illan hermolepoa omasta hyperaktiivisesta kullannupustaan.

Päästyämme ovesta sisään Veera suorastaan singahti hissin luokse ja survaisi pienen sormensa kutsunapin kohdalle. Ylhäältä kuului kumea kolahdus, kun vanha hissi lähti tulemaan alas. Veera hyppeli ylös alas hissikuiluun tuijottaen samalla kun minä raahauduin lopun matkaa painavaa herkkukassillista kuljettaen. Veeran karkkeihin ja limsoihin oli mennyt pitkä penni, mutta hän sentään lupasi että minäkin saisin ihan vähän hänen herkuistaan. Tokkopa tuo muksu jaksaisi näitä karkkeja itse syödä tämän illan aikana.

Kun hissi viimein kolahti alas, Veera kiskoi pontevasti oven auki ja puikahti hissiin. Minun piti syöstä jalkani oven väliin ehtiäkseni mukaan. Kun minä (ja eritoten herkkupussi) olimme turvallisesti sisällä, Veera iski sormensa hissipainiketaulun napin numero neljä kohdalle. Heti hissin oven sulkeuduttua alkoi matkamme ylös. Ja sen oven sulkeuduttua alkoi myös piinamme.

Pääsimme noin puolitoista kerrosta ylös, kun se tapahtui. Kuului hyvin, hyvin epäilyttävä SKRIIIIIK-ääni. Samalla hetkellä tunsin kehoni ja kauppakassin massan hypähtävän pienen hypyn ylöspäin, vaikken ollut väräyttänyt lihastanikaan ja vaikkeivät jalkani tuntuneet irtaantuvan hissin lattiasta. Veerakin näkyi hypähtävän samalla tavalla, käsivarret ja pää koomisesti pompahtaen ja jalat yhä tiiviisti lattiassa. Ei tarvittu fyysikon koulutusta ymmärtääkseen, että hissin liike oli muuttunut jotenkin, ja slmäisy hissikorin oven suuntaan paljasti tilanteen: hissi oli pysähtynyt kesken kaiken toisen ja kolmannen kerroksen väliin!

Ensimmäinen reaktioni tilanteeseen oli säikähtänyt silmäisy Veeraan, joka näytti tajuavan tilanteen hieman hitaammin kuin mitä minä olin sen tajunnut. Oli vain ajan kysymys, milloin tyttöön iskisi paniikki ja ennen kaikkea milloin minä joutuisin alle kouluikäisen tytön paniikkikohtauksen sivullisuhriksi. Ajatus jo hyyti, Veeran kiljunta oli kaikkea muuta kuin korvia hivelevää kaunista sopraanoa.

Isku kuitenkin vasta odotti tulemistaan. Veera käänsi hitaasti, vavisten päänsä kohti minua, silmät apposen auki, suu tietämättömänä siitä, että pitikö lapsenvahdille huutaa vai ei. Lopulta suu päätti inahtaa: "Miksei tää liiku?"

Jouduin hyvän aikaa kokoamaan itseäni. En minä hissiin juuttumista pelännyt - kyllä pelastuslaitos saisi meidät tunnin tai enintään parin päästä ulos - vaan sitä, miten tuo natiainen reagoisi tilanteeseen. Korvani tinnittäisivät päiväkausia, joutuisin hermolomalle, menettäisin työkykyni... Veeran painostavan epätietoinen katse kuitenkin pakotti suuni auki.

"Tota... hissi pysäs."
"...pysäs?"
"Joo."
"Me siis ollaan loukussa täällä?"
"...joo, mut hei, meillä ei oo mitään hät-"

Veeran reaktio oli sitä mitä odotin, vaikka se olikin hirmuinen. "Miten me päästään pois? Mitenmepäästäänpoismitenmepäästään?!! Äitiii, äääää-äää-äääÄÄÄÄÄÄ-IIIÄÄÄÄÄH...!!!"

Tärykalvoni paukkuivat suuntaan ja toiseen kuin kaaottisen myrskytuulen kouriin joutunut purje. Lasia äänellään rikkovan sopraanon ääni ei olisi ylittänyt sitä korkeutta, ja bassokaiutin oli mitätön pihisijä sen volyymin rinnalla. Miten noin pieneen kehoon saattoi mahtua niin paljon ilmaa, että tuo kakara saatoi rääkyä noin pitkään yhteen menoon? Oli pakko laskea ostoskassi hissin lattialle ja tunkea sormet korviin. Nyt piti toimia pian, jotta saisi minimoitua ajan tuon rääkyvän pennun kanssa! Otin toisen sormen korvastani ja painoin hissin punaista hälytysnappia.

"Huoltokeskus", kuului painikenäytön kaiuttimesta ääni. Tuskin kuulin sitä Veeran kiljunnan alta.
"Maija Lehti täs päivää", yritin sanoa lujalla äänellä mikrofoniin. "Mä ja tää Tolosen muksu - "
"Mikä siellä oikein huutaa? En kuule mitä sanotte."
"...se Tolosen muksu..."
"Mitä?"
"VEERA, HILJAA!" Turha toivo, Veera vain jatkoi surkeaa parkumistaan.
"Mitä siellä tapahtuu?"
Kun Veera ei suostunut hiljentymään, päätin lopulta huutaa mikrofoniin: "ME! OLLAAN! JUMISSA! HISSISSÄ! TALO! KOLME! AA!"
Linjan toisessa päässä oli hetken hiljaista. "...selvä. Pysykää rauhallisina, huoltomies tulee pian auttamaan."
"MITÄ?"
"HUOLTOMIES TULEE PIAN AUTTAMAAN."
"NO! HANAA! SITTEN!!!"

Linja mykistyi nopeasti, Veera ei. Istuuduin hissin lattialle ja työnsin sormet taas korviini. Tuskani loppuisi vasta, kun huoltomies tulisi, Veera kiljuisi kultakurkkunsa kipeäksi tai kuuroutuisin. Viimeinen vaihtoehto tuntui sillä hetkellä kaikista todennäköisimmältä.

***

Ja seuraava haaste!

Klassinen kohtaus: Henkilö A kulkee pitkin jotain ruuhkaisaa paikkaa sylissään jotain painavaa, ja hän totta kai liukastuu ja kaatuu. Hänet nappaa takaa päin Henkilö B, joka on Henkilön A ihastus. Paikka, kuljetettava tavara, henkilöiden sukupuolet yms. saa päättää vapaasti itse.

Heei, tuppaudun nyt ihan ensitöikseni tällä foorumilla tähän harjoitukseen, haittaako?
Noh, eli tämä pätkä:

_ _ _ _ _ _ _

Kävelin rivakasti huurteen valkoiseksi värjäämässä puistossa. Olin nostanut ostoskassin syliini, koska sen hihna oli hangannut inhottavasti paljasta kättäni vasten. Minä vihasin kipua, olin tuntenut sitä jo tarpeeeksi. Hengähdin, ja katselin, kuinka valkoinen savukiehkura kohosi taivaalle. tai eihän se ollut savua. Se oli hiilidioksidia ja muita kaasuja.
Olin istunut koulunpenkillä liian ison osan elämääni.
Äkkiä jalat pettivät altani. Se pikkuinen ääni päässäni ehti ivata hetken, millainen kympin oppilas ei tajunnut, että kun oli kylmää, maa oli oletettavasti liukasta. Suljin silmäni. En halunnut iskeytyä maahan, en halunnut, se sattuisi, se tekisi kipeää, en halunnut satuttaa itseäni...
Selkäni osui johonkin pehmeään. Se ei mitenkään voinut olla jäinen maa, ei, jäiseen maahan selkä edellä putoaminen sattui. Mutta nyt ei sattunut.
Aukaisin silmäni, ja huomasin katsovani Sallaa suoraan silmiin. Sallaa. Nimi kolahti alitajuntaani, ja sai punan kuin napin painalluksesta kohoamaan poskilleni. Sallan kasvot olivat kalpeat ja ilmeettömät, kuten aina. Ei hänellä ollut koulussakaan ikinä muuta ilmettä.
Salla virnisti. Räpyttelin silmiäni. Olinko nähnyt harhoja? Salla hymyili? Ilkikurisesti ja irvistyksen omaisesti, mutta hymy se oli.
"Oletteko kunnossa, prinsessa?" Salla kysyi, ja nosti minut omille jaloilleni. Otin painoni horjahtaen vastaan, ja tuijotin Sallaa silmiin. Miksi, voi miksi Jumala oli luonut hänelle sinivihreät silmät? Nuo sinivihreät, kärsineet silmät, joihin vain minä hukuin?
Olin niin typertynyt, että änkytin Sallalle todella typerän kysymyksen: "M-miksi otit minut kiinni?"
Salla virnisti uudelleen, ja alkoi kierittämään ruskeaa hiuskiehkuraani sormensa ympäri. Säpsähdin.
Hän kosketti minua, miksi, eihän minuun saanut koskea...
"Pelkäsin, että menet rikki, jos osut maahan."
Nostin katseeni Sallaan. Eksyin hänen silmiinsä. Ne olivat kuin kaksi smaragdia.
"Ostoskassillesi kävi huonommin kuin sinulle", Salla totesi, ja nosti kassin maasta. Parahdin vähän, ja nappasin kassin tutkiakseni, mitä kaikkea olin menettänyt. Ostokset eivät olleet kärsineet, vain yksi jäätelöpuikko oli haljennut kahtia. Nostin sen silmieni tasolle ja voihkaisin. Pikkuveli söi vain kokonaisia jäätelöitä. Tämä kinuskipuikko oli mennyt aivan hukkaan.
Kyyneleet vierivät poskiani pitkin. Ne kuumenivat lämpimän punastukseni voimasta, ja polttelivat kasvojani.
"Hei, se on vain jäätelö", Salla sanoi huolestuneellä äänensävyllä, ja pyyhkäisi poskillani virtaavia kyyneleitä, "Voithan ostaa uuden, sinullahan on varaa."
"Ei se johdu siitä!" parkaisin, ja aloin pyyhkiä kyyneliäni raivoisesti, "Minä tuhlasin sen! Se on väärin! Minä tuhosin sen!"
Salla katseli minua hetken.
"...hölmö..."
Nostin katseeni. Salla hymyili. Ilman ainuttakaan riitasointua, ilman pienintäkään ilkikurisuuden pilkahdusta. Ilman surumielisyyttä.
Salla alkoi avaamaan jäätelön paperia. Kohta hänen käsissään oli kaksi puolikasta. Toisen hän ojensi minulle.
Otin sen vastaan, ja hymyilin.

_ _ _ _ _
Anteeksi huonous ja kliseet -.-
Yleensä parempia.
Nyt väsy.
-.-


Jaah, seuraava kohtaus...

Henkilö A on johdattanut henkilö B:n kallion kielekkeelle, aikeenaan hypätä alas tämän kanssa, ja kuolla yhdessä. Henkilö B tahtoo taas tunnustaa rakkautensa henkilö A:lle. Lopulta he hyppäävät.
Näkökulma, henkilöiden sukupuolet yms. vapaat.

=)

Tuo oli aika hieno idea >.D Eiköhän siis pistellä kirjoittaen!

****

Se tuntui niin kauniilta. Ruskeat, suorat kallionseinämät erottuivat helposti auringonnousun punertavasta taivaasta. Muuten tummansininen taivas korosti punaisuutta, jota kallion seinämätkin tuntuivat heijastavan.

Käsi eksyi pakostakin silmien eteen, jotta kirkkaana loistava aurinko ei polttaisi verkkokalvoja pilalle. Hetken silmät sulkeutuivat, ja upposi omiin kuvitelmiinsa tilanteen näkymästä.

Siinä, hänen mielessään, kaksi ihmistä seisoivat kielekkeellä, puristaen toistensa käsiä. Tuuli tuiversi näiden hiuksia, ja hetken aikaa näytti siltä, että he perääntyisivät...

Mutta he eivät aikoneet perääntyä. Tätähän he olivat suunnitelleet kauan.
Sillä maailma oli ruma, maailma ei ollut sellainen, joka olisi saanut elämisen halun syttymään. Maailman ihmiset olivat julmia, he eivät ansainneet nähdä hänen hymyään tämän enempää.

"Sillä hän on minun", ääni muistutti itseään, ja hän aukaisi silmänsä tuntiessaan puristuksen kädessään. Katsoessaan toisen naamaa (Miten hän tunsikaan olonsa lyhyeksi kallistaessaan päätään ylöspäin rajusti) hän erotti rohkaisevan hymyn, sen jota hän oli katsonut kauan. Silmät loistivat samaa tunnetta, ja hetken aikaa toinen tunsi voivansa tukehtua tähän tunteeseen, joka puristi hänen kurkkuaan. Kuinka kauan hän olikaan katsonut häntä, toivonut että olisi saanut tämän hymyilemään itselleen. Ja nyt, se oli tapahtumassa...

"Oletko aivan varma, että...?" Ääni kysyi. Se oli hento ääni, se ei ollut vahva. Sen ei tarvinnut olla vahva, sillä toisen korvat janosivat joka ikistä ääntä, joka noilta huulilta tulisi. Vaikka tuuli nauraen varastaisi sanat noilta huulilta, hän juoksisi tuulen perässä maailman ääriin, vain saadakseen kuulla ne sanat, vaikkakin vain kerran.

".... Olen." Pyyhkäistessään hiussuortuvia pois silmiltään, hetken ajan hän katui miten oli elänyt elämänsä.

"T-tiedäthän, että..." Hän aloitti, mutta pysäytti siihen miettiessään miten jatkaisi. Toisen silmät odottivat, joten hän aukaisi taas suunsa:
"Minä... rakastan sinua... Olen rakastanut... Aika kauankin..." Hän mutisi, pyyhkien katseellaan kallioita. Hän kuuli vieressään hellän naurun, ja kohotti katseensa. Häntä oli pelottanut sanoa nuo sanat, ja kun hän nyt sanoi ne ääneen, varmaan ensimmäistä kertaa, hän ei halunnut kuulla vastauksena naurua.

"Niin minäkin sinua, Sonja. Uskothan minua?" Sonja, jonka hiukset taas lentelivät joka suuntaan, nyökkäsi onnellisena.
"Tiedän, Riku... Minä tiedän." Hän sanoi, tuntien tuulen puhaltavan niskassaan. Hän halusi sen loppuvan, hän halusi maailman pysähtyvän katsomaan, mitä seuraavana tapahtuisi.

Riku, jonka hymy tuntui valaisevan vielä nyt korkeammalle kiivennyttä aurinkoakin enemmän, päästi irti kädestä, joka oli eksynyt hänen omaansa. Sonjan katse kohosi heti, melkein paniikkisena katsomaan Rikua. Hän ei halunnut päästää irti...

Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään, sillä Rikun kietoessa kätensä tämän ympärille hänen päänsä upposi tämän tummaan paitaan. Tuntiessaan kankaan hellän kosketuksen kasvoillaan, hän painoi päänsä syvemmälle hengittäen Rikun hajua. Hän ei tiennyt, mitä haistoi, sillä se oli niin huumaavaa; hän ei pystynyt erottamaan yksittäisiä hajuja sen syvyyksistä.

Riku erkani pienoisesti Sonjasta, painaen sitten hellästi huulensa Sonjan huulille. Sonjan sydän hyppäsi lähestulkoon kurkkuun saakka, mutta hän yritti unohtaa sen.

Vaikka aika tuntui pysähtyvän, erkaantuessaan molemmat halusivat vain jäädä kiinni siihen hetkeen, siihen tunteeseen.

He ottivat kiinni toistensa kädestä, kääntyen taas katsomaan kanjonin pohjaa. He nielaisivat, ja Riku mutisi vielä:
"Minun pitää tehdä vielä yksi asia..." Hän kaivoi taskustaan puhelimensa, ja alkoi kirjoittaa sillä. Sonja näki, mitä hän kirjoitti. Se oli yksinkertainen, pieni sana.

Anteeksi.

Hän katsoi Rikun naamaa, jolla näkyi selvästi surullisuus. Hetken Sonja mietti, oliko tässä siltikään mitään järkeä, mutta kun Riku lähetti viestin äidilleen, ja puristi sitten lämmintä kättä kädessään, hänen epäillyksensä hälvenivät. Hän nyökkäsi, ja hetken aikaa hän tiesi, että näin oli paras.

Riku olisi näin ikuisesti hänen.


Pari hyppäsi, käsi kädessä, kohdaten kuolemansa yhdessä.

****
Ja siinä siis tämä. Voi olla sekava, kuten yleensä kaikki mitä kirjoitan.

Ja seuraava kohtaus...
Kokkausta! Vapaavalintaiset henkilöt X ja Y kokkaavat vapaavalintaista ruokaa. Se tiedetään, että X on täysin toivoton kokkauksessa, mutta Y:n taidot ovat vapaavalintaiset. Myös näkökulma on täysin vapaa.

Hmmm... Olen ennen ropetellut ruoanlaittoa, joten tämän pitäisi luonnistua edes jotenkuten ~

****

"Ei tämä onnistu..."
Kuulin ystäväni valittavan vaivaantuneena. Tuon edessä oleva valkosipuli näytti siltä, kuin se olisi saanut kimppuunsa lauman ihmissusia. Naurahdin huvittuneena ja nappasin veitsen hänen kädestään.
"Kuules Anne, ei tämä näin vaikeaa ole, katsos näin.." Sanoin, otin käteeni yhden kynnen ja leikkelin sen nopeasti kapeiksi siivuiksi. Ystäväni katsoi vieressä, jonka jälkeen loi minuun avuttoman katseen.
"Helppohan sinun on kokkailla, oletkin tuollainen mestari"
"Älä naurata" Sanoin ja ojensin veitsen takaisin Annelle. "Se vaatii vain vähän harjoitusta, ei muuta"
Tyttö tuhahti, mutta otti kuitenkin veitsen ja jatkoi pilkkomista vanhaan malliinsa, en viitsinyt enää siitä huomauttaa, vaan pyörittelin ruskettunuttuvaa jauhelihaa pannulla.
"Ojentaisitko nuo vihannekset?" Kysäisin ja nyökkäsin avatun pussin suuntaan. Anne ojensi sen minulle, ja minä kippasin sisällön wokkipannulle. Se sihahti jäisten vihannesten kolahtaessa kuumaa metallia vasten, ja pyörittelin niitä siinä hyvän tovin, jonka jälkeen kurkkasin kiehuvia nuudeleita.

"Tässä nämä"
Anne saoi ja ojensi minulle leikkuulaudan, jolla leikellyt valkosipulit olivat. Eivät ne loistotyötä olleet, mutta kelpasivat minulle. Heitin sipulit vihannesten sekaan, ja niiden perässä ruskistetun jauhelihan.
"Miten sinä osaat?" Kuulin Annen kysyvän, vilkaisin tuohon ja hymyilin säälivästi. Ei ystäväni ollut koskaan osannut kokata, opiskeluun muutettuaan Anne oli syönyt pelkkiä kaupan valmisruokia, jotka minä taas kiersin kaukaa.
Hetken kuluttua kaadoin vedet pois nuudeleista ja heitin ne pannulle muun massan sekaan.
"Noniin, jos sinä sekoittelisit nämä" Kysäisin Annelta ja ojensin tulle puulastaa
"Minäkö?" Tuo kysyi arasti ja astui askeleen taakse. "Jos en nyt kuitenkaan, sekoita sinä vain..."
Huokaisin ja aloin kääntelemään massaa pannulla.
"Et sinä ikinä opi kokkaamaan, jos et edes yritä" Totesin hetken kuluttua.
"Mutta kun..." Anne sanoi ja käänsi katsettaan nolona pois. "En ole kovin hyvä..."
"Älä viitsi valittaa, ei se siitä mihinkään parane" Sanoin ja sammutin levyn. "Tämä on muuten valmista, kattaisitko lautaset pöytään?"

***
Vähän tönkköä tekstiä. Tuon toisen nimi taisi jäädä sanomatta... no, kukin kuvitelkoon sen minä huvittaa.

Seuraavalle ~
Henkilön X lemmikki on jäänyt auton alle, ja tuo pitää sitä omana syynään. Henkilö Y haluaisi lohduttaa tuota, mutta ei ole henkilön X kanssa kovin hyvissä väleissä.
Sukupuolet, iät ja lemmikki ovat vapaavalintaisia